perjantai 20. joulukuuta 2013

..ja ihmisillä hyvä tahto

Nyt kun tämän vuoden viimeinen työpäiväni Kuopion kaupunginteatterissa on kiiruhtamassa kohti päätöstään, on hyvä hetki katsoa hieman niin taakse kuin eteenkin.

Ensin todella pikainen katsaus päättyvään vuoteen. Ensimmäinen vajaa puolivuotiseni tällä paikalla on mennyt kuin siivillä. Valtava määrä uutta asiaa ja ihmistä on tullut vastaani ja paljon on saatu aikaiseksi. Erittelemään en tässä nyt aio ryhtyä, sillä niin useaa ihmistä pitäisi kiittää siitä, että olen päässyt työssäni jouhevasti alkuun. Kollektiivinen kiitos siis kaikille. Rehellisesti voin sanoa, että Kuopion kaupunginteatteri on kirkkaasti paras työpaikka, missä olen koskaan saanut työskennellä. Ja kun tämä Kuopiokin alkaa tuntua päivä päivältä enemmän kotikaupungilta, niin mikäs tässä on pojan porskuttaa.

Uuden työpaikan saamisen lisäksi päättyvä vuosi sisälsi myös pari muuta ikimuistoista tapahtumaa, joista Pieksämäelle huhtikuussa järjestämämme Pietarinkadun Oilers -hyväntekeväisyystapahtuma nousee kyllä koko lailla kärkeen. Täydellisesti onnistuneen tapahtuman paras anti oli liki neljäkymmenentuhannen euron tuotto, minkä lahjoitimme paikalliselle lapsi- ja nuorisotyölle. Tuntui todella hyvältä tehdä ihan konkreettista hyvää. Myös autoseikkailu Amerikan halki perheeni kanssa oli jotain sellaista, mitä tuskin tulee koskaan uusittua. Neljä viikkoa autoilua Los Angelesista muutaman mutkan kautta New Yorkiin sisälsi niin monta ikimuistoista elämystä, että niissä riittää muistelemista koko loppuiäksi.

Joulu kun on enää muutaman päivän päässä, niin tässä saumassa saa kai sitten toivoa jotain tulevalle. Tässäpä listani punanutulle:

Toivon kaikkea hyvää ja kaunista vanhuksille ja vähäosaisille, että heidän olonsa saataisiin yhtään asianomaista unohtamatta inhimillisiksi. Siis lisää aikaa ikäihmisille, turvaa lapsille ja huolenpitoa vähäosaisille. Tämä on aivan erityisen tärkeää minulle myös siksi, että vaimoni toimii perusturvajohtajana eräässä kunnassa ja asia on hänelle jokapäiväistä arkea kuntatalouden alati kiristyessä.

Koulu- ja opetusalalle toivon myös riittäviä rahavirtoja, jotta luokkakoot pysyisivät inhimillisinä, koulumatkat turvallisina ja henkilökunnan määrä vähintäänkin sopivana. Vaikkei minulla omia lapsia olekaan, niin halusin tämän toivelistalleni siksi, että toinen siskoistani on ala-asteella opettajana ja tiedän jonkin verran millaisia haasteita opettajan arkeen kohdistuu näinä tiukkenevina aikoina.

Ja koska toinen siskoni työskentelee kehitysvammaisten lasten parissa, niin kaikille hoitoa tarvitseville toivon myös riittäviä resursseja tuleville vuosille. Osa meistä ei tule toimeen ilman erityistä huolenpitoa ja heitä me emme saa unohtaa. Lisävahvistuksen tälle toiveelleni tuo se, että äitini teki pitkän työuran perushoitajana ja käy edelleen kiireapuna kotikaupunkinsa hoitolaitoksissa. Jotakin siis myös hoitoalan arjesta olen saanut oppia.

Liikuntaa ja urheilua olisi myös syytä tukea tulevaisuudessa entistä enemmän. Erityisesti lasten ja nuorten liikuntaharrastuksille pitäisi ohjata riittävästi rahaa ja ajatusta. Kyse on koko yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta elintärkeästä asiasta, mihin satsatut resurssit maksavat itsensä takaisin kohonneena kansanterveytenä ja työkykynä. Näistä asioista juttelemme usein isäni kanssa, jolla on vahva valmentajatausta ja joka toimii edelleen varsin aktiivisena urheilujärjestömiehenä.

Ja olisikos sitten vielä muuta.. Niin jos nyt sen verran tavallaan "itselle", että ethän pukki unohda myöskään meitä kulttuuri-immeisiä. Meillä Kuopion kaupunginteatterissa tilanne on varsin hyvä, kun saamme uuden teatteritalon ja kaikkea, mutta maamme kulttuurikentästä ylipäänsä kannan hieman huolta. Erityisesti minua ihmetyttää se, että kovin moni pitää edelleen kaikkea kulttuuriin liittyvää pelkkänä menoeränä. Huolimatta kaikista niistä tutkimuksista, jotka osoittavat kulttuuritapahtumien, -laitosten ja -toimijoiden tuovan seutukunnalleen varsin merkittävää taloudellista hyötyä. Myös kulttuuriharrastusten merkitys terveyden edistämiseen ja ylläpitoon on todistettu lukuisin tutkimuksin. Kovin usein olen saanut kuulla, että joku ei halua maksaa kulttuurin ylläpidosta, koska ei niitä palveluja itse käytä: maksakoon kulttuurihörhöt itse hömpötyksensä. No tällä logiikallahan lapsettomat eivät maksaisi veroja päivähoidosta ja kouluista, terveet sairaaloista ja hoitolaitoksista, uimataidottomat uimahalleista, autottomat teistä, vain kuvia lehdistä katsovat kirjastoista, jne. Joten pukki; muista suomalaista kultttuurikenttääkin, jos sinne säkin pohjalle jotain jää.

Kun Winston Churchilliltä kysyttiin toisen maailmansodan rankimmilla hetkillä miksi hän ei keskitä myös kaikkia kulttuurille ohjattuja rahoja sotateollisuudelle hän vastasi: miksi me sitten taistelisimme?

Oikein hyvää joulua kaikille!

-teatterpiällikkö-

torstai 26. syyskuuta 2013

Niin myötä- kuin vastamäessäkin

KalPa taisteli tiistaina kotihallissaan hienon voiton Porin Ässistä. Ottelu oli vauhdikas ja se tarjosi korkeatasoista urheiluviihdettä koko rahalla. Valitettavasti katsomo oli kaikkea muuta kuin täynnä. Paikalla oli alle 3000 katsojaa, vaikka vastassa oli hallitseva suomenmestari tähtihankintoineen. Olin hämmästynyt ja harmissani.

Miksi näin? Mieleeni palasi väkisinkin Mikkelin Jukurien muutama vuosi sitten järjestämä juhlaseminaari, missä silloinen Veikkaus OY:n toimitusjohtaja, nykyinen Suomen Olympiatoimikunnan puheenjohtaja Risto Nieminen oli luennoimassa. Niemisen vahva väite oli, ettei suomalaiset olekaan urheilu-, vaan menestyshullua kansaa. Oma suosikkijoukkue hylätään helposti juuri silloin, kun joukkue tarvitsisi kannustusta eniten; vaikeina hetkinä ja alavireisinä jaksoina. Sitten kun homma toimii, niin liput viedään käsistä ja kaikki haluavat osansa menestyksen makeasta medestä. Kun homma menee vihkoon niin JOUKKUE häviää, pokaalia nosteltaessa ME voitamme.

Kieltämättä tässä saattaa olla perää. On toki täysin luonnollista, että suurin osa haluaa nähdä nimenomaan oman joukkueensa voittavan. Siksi kynnys lähteä paikan päälle kannustamaan suosikkiaan on aika paljon korkeammalla silloin, kun peli ei kulje. Ilmiö ei varmasti ole pelkästään suomalainen, mutta kieltämättä useassa muussa maassa seurauskollisuus on aika lailla vahvempaa. Huolimatta oman suosikkijoukkueen menestyksestä, sen värejä kannetaan ylpeydellä ja ainakin kotiotteluihin mennään paikan päälle. Parhaiten tämä on havaittavissa jalkapallon suurmaissa, missä jopa alasarjojen ottelut keräävät katsomot täyteen omiaan fanaattisesti kannattavia yleisöjä. Toki Suomestakin vastaavaa löytyy, mutta usein nämä ultra-fanit muodostavat varsin pienen joukon. Hyvänä esimerkkinä F.C. Lahden pieni mutta sitäkin äänekkäämpi fanijoukko, joiden toimintaa esiteltiin alkuviikosta YLE:n tv-dokumentissa. En voi millään tasolla hyväksyä em. joukkion kaikkia toimintamalleja väkivaltaisine hyökkäyksineen ja aivan ala-arvoisine kommentteineen vastustajalle, tuomareille ja jopa oman seuransa toimitusjohtajalle, mutta se pyyteetön oman joukkueen takana seisominen on pohjimmiltaan kunnioitettavaa. Vastaavaa tunteenpaloa on harvoin totuttu näkemään maassamme, sillä tämä pieni ydinryhmä oli jopa valmis maksamaan omistaan suosikkipelaajansa palkan, jotta hänet saatiin pidettyä Lahdessa. Se on seurauskollisuutta jos mikä!

Suomalainen joukkueurheilu on saanut nauttia tänä syksynä poikkeuksellista menestystä maajoukkuetasolla ja se on poikinut muutaman upean lisän fanituskulttuuriimme. Kori- ja lentopallomiesten pirteät otteen arvokisoissa ovat saaneet kannustusjoukkoja liikkeelle. On ollut mahtava seurata otteluja televisiosta, kun katsomossa on raikunut ponnekkaat "Suomi, Suomi" huudot. Itsekin muutamat lentopallon EM-kilpailut paikan päällä seuranneena tiedän, miten mahtavan tunnelman pienemmälläkin porukalla voi saada aikaiseksi, kun kaikki ovat omiaan kannustamassa. Tämän saman soisi siirtyvän myös kotihalleihimme täällä Suomessa. Lajista riippumatta. Urheilun monitoimimies Aleksi Valavuoren uutteruus järjestää molempiin arvokisoihin charter-lentoja ja nuoria suomalaisurheilijoita liike-elämän avustuksella on jotain sellaista, mitä maassamme ei ole totuttu näkemään. Valavuori voikin aloitella hiomaan juhlapuhettaan tammikuun urheilugaalaan, missä hänet toivon mukaan palkitaan vuoden urheilukulttuuriteko-palkinnolla.

Urheilu-, kulttuuri- ja kaikki muutkin yleisötapahtumat jäävät muotopuoliksi ilman paikalle saapuvia ihmisiä. Omasta näkökulmastani voin sanoa, ettei mikään ole niin turhauttavaa kuin se, että ohjelmistossa on upea näytelmä, mikä ei löydä jostain syystä yleisöään. Silloin tuntuu, että valtava työmäärä valuu hiekkaan; miksi tätä esitystä ei löydetä ja tulla katsomaan! Kysymys on tietenkin aina valinnanvapaudesta, ja kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on valtava. Kauniit puheet ja kannustukset toki lämmittävät hetken, mutta vain palveluja käyttämällä voi aidosti osoittaa arvostustaan. Ilman oman väestön suoraa tukea, ei pian ole mihin osallistua.

Eiköhän siis kaikki oteata tavoitteeksi, että uhrataan tässä syksyn ja talven aikana muutama ilta käymällä paikallisissa tapahtumissa, kokeillen vaikka jotain sellaista, mitä ei ole tullut koskaan tehtyä. Yllätys saattaa olla myös positiivinen! Ollaan ylpeitä oman kaupunkimme laajasta ja tasokkaasta tarjonnasta ja osoitetaan se nimen omaan menemällä paikalle. Me-henki on sellaista tavaraa, että sitä ei saa ulkoistettua, tai ostettua mistään. Se meidän täytyy ihan itse luoda ja pitää hengissä.

-teatterpiällikkö-

perjantai 6. syyskuuta 2013

Muuten hyvä idea mutta..

Avasin aamun lehden ja selasin otsikoita: oppositio kehuu hallituksen linjauksia loistaviksi; hallitus myöntää osan ideoista tulleen juuri kehujiltaan! Tamminen ja Summanen samoilla linjoilla päävalmentajan kanssa Leijona-joukkueen valinnoista ja pelikirjasta! Juuri oikea ehdokas euroviisuihin! Kaikki YK:n jäsenmaat Lähi-idän sovintoratkaisun takana!

Ja sitten minä heräsin.
 
Tiedätte varmaan vanhan tarinan kahdesta länsirannikollamme sijaitsevasta kaupungista mitkä ovat kuin kissa ja koira, tarinan, mikä päättyy sanoihin: väärin sammutettu. Hyvän aloitteen, teon tai idean torppaaminen vain siksi, että sellainen tulee väärältä taholta on eräs masentavimpia ilmiöitä mitä tiedän. Syy voi olla poliittinen, henkilökohtainen tai vaikkapa kateuden kirittämä, mutta oli syy mikä tahansa, tällainen toiminta tappaa kaiken luovan ajattelun ja erityisesti halun ja innon esittää ajatuksiaan julkisesti. Hyvät ajatukset hautautuvat katkeruuden ja kostonhalun alle. Ihmiset tappelevat ei asiat. Näin käy yllättävän usein ja typerän periaatteeliset kiistat saattavat saada kohtuuttomat mittasuhteet.

Helposti innostuvana ihmisenä itseäni tälläinen tympii vahvasti. On kyseessä sitten mikä tahansa sosiaalinen konteksti, niin aina kun em. kaltainen yksilö astuu esiin, niin verenpaineeni nousee. En voi ymmärtää sitä, miksi joillekin ihmisille toisten innostuminen ja joskus vaikka aivan utopististenkin ideoiden julkituominen on niin valtava punainen vaate? Liekö syynä saksalais-protestanttinen perinteemme, minkä koneisto on mm. suoltanut ulos vain Suomessa tunnetun: kell´ onni on, se onnen kätkeköön -sanonnan? Rinnastuuko ei-niin-realistinen visiointi ja rajoista vapaa ideointi kansamme syvissä riveissä jollain ihmeellisellä tavalla juuri tähän, että jos sinulla menee hyvin, niin pidä siitä turpasi kiinni ja ole esittelemättä sitä muille? Parempi olla ihan vaan kuin muutkin ja jättää turhat haaveilut ja innovoinnit vaikka aasialaisille. Ei me niille kuitenkaan mitään mahdeta. Paitsi itsemurhissa ja viinan juonnissa. Tosin niissäkin japanilaiset huohottavat jo niskaan.

Itse lämpenen tästä eniten siksi, että suurimmalla osalla näistä väärin-sammutettu -henkilöistä menee kaksi asiaa sekaisin; ideointi ja toteutus. On idioottimaista ajatella, että kaikki ääneen lausuttu siirtyy myös käytäntöön. Toisaalta myös se joka tällaisen siirron tekee, osoittaa melkoista harkinnan puutetta. On päätöksentekijöiden ammattitaidosta kiinni, mitkä ideat poimitaan kehiteltäviksi ja mitkä joko jätetään hautumaan tai hylätään mahdottomina toteuttaa. Mutta ellei paineetonta ja kritiikistä vapaata ilmapiiriä saada luoduksi, missä jokainen voi tuoda julki hulluimmatkin ideansa ilman pelkoa nitistämisestä, niin ei siinä synny paljon poimittavaakaan. Tehdään niin kuin aina on tehty. Kopioidaan kilpailijalta. Tapetaan innovatiivisuus ja jatketaan pelkkää suorittamista. Sitäpaitsi tuo "innovatiivisuus" on jo terminä niin kulunut, että sitä pitää vastustaa. Ihan vaan periaatteesta.

Demokraattiseen sivistysvaltioon kuuluu vapaus ja oikeus olla eri mieltä kuin muut. Se on aivan ehdoton edellytys kehitykselle. Mutta jos kaikki uudet ajatukset teilataan vain siksi että ne eivät tule "omilta", tai muuten oikean statuksen omaavalta taholta, niin synkältä näyttää. Varsinkin tällaisena aikana, jolloin pitäisi löytää kehityssuunnista parhaat, ei sopivimpia.

Meille suomalaisille ei ole helppoa antaa positiivista palautetta ja toisaalta ottaa vastaan kritiikkiä, saati myöntää julkisesti virhettään. Miten piristävää olisikaan, jos poliittiset ryhmät käyttäisivät saman energian nostaen esiin toistensa hyviä töitä, kuin mitä he käyttävät toistensa nokkimiseen. Tai jos joskus kuulisi julkisen anteeksipyynnön virheratkaisun tai -investoinnin jälkeen vaikkapa yrityselämämme terävimmästä kärjestä: "luulimme tekevämme oikean ratkaisun, mutta pieleen meni. Pyydämme anteeksi ja pyrimme korjaamaan vahingon." Mutta mitäpä sitä suotta. Helpompi on syyttää edellisiä hallituksia, nykyistä hallitusta, yhteiskuntaa ylipäänsä, verotusta, alkoholipolitiikkaame, koululaitosta, epätasa-arvoa, pitkää talvea, lyhyttä kesää, globalisaatiota, dopingin käyttöä muilla kuin meillä, EU:ta, suomalaisen itsetunnon heikkoutta, ruotsalaisen itsetunnon ylivertaisuuttaa, suhdanteita, analyysejä, tai ihan mitä muuta vaan paitsi itseä.     

Tolkku pitää olla ideoinnillakin ja realismi siinä mitä voidaan toteuttaa ja mitä ei. Mutta miten paljon hyvää onkaan syntynyt aivan hulluista ideoista, joihin oikeat tahot ovat uskoneet. Miksi ei siis kannustaa ja antaa rakentavaa kritiikkiä ivallisen naurun ja naljailun sijaan?

Loppuun vielä pieni tositarina teatterin maailmasta, minkä kuulin takavuosina sataprosenttisena tositarinana. Käyköön se esimerkkinä kannustuksen valtavasta voimasta: Kaksi nimeltä mainitsematonta näyttelijää istui taiteilijaravintola Kosmoksessa joskus -70 luvulla viettäen kesälomansa ensimmäisiä päiviä. Äkkiä toinen havahtuu; viinakauppa menee kiinni vartin päästä! Miehet säntäävät kadulle ja lähtevät raivoisaan juoksuun kelloa vastaan. Jalkakäytävältä ajoradalle siirryttäessä toinen kuitenkin kompastuu ja kaatuu naamalleen vesilätäkköön. Toinen kuitenkin jatkaa juoksuaan hetkeäkään empimättä zatopekmaisella askeleella ja kuulee selkänsä takaa matkalle vaipuneen toverinsa kannustavan huudon: juokse, juokse! Ja muista että asia on yhteinen! Tarinan mukaan hän ehti kauppaan. Luultavasti juuri ystävänsä kannustuksen siivittämänä. Ja kaikki olivat onnellisia.

-teatterpiällikkö-

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Ei saa!

Viime viikon uutisotsikoita hallitsi vahvasti kieltolauseiset aiheet. Alkoholia ei pitäisi myydä kenellekään, missään eikä milloinkaan, ihmisoikeusasioihin ei saa ottaa julkisesti kantaa varsinkaan jos olet suomalainen olympiaurheilija, palavaa tähtisadetikkua ei saa pidellä kädessä ennen täysi-ikäisyyttä, eikä uuteen aapiseen saa missään tapauksessa laittaa kuvaa possusta.
Mistähän tämä kansamme kohtuuton kiinnostus kieltoihin oikein kumpuaa? Kun silmäilin kahden kansanedustajamme kokoamaa listaa älyttömimmistä lakipykälistä ja määräyksistä, niin hiljaiseksi veti. Eikö meillä todellakaan ole isompia ongelmia ratkottavaksi ja asioita valvottaviksi? Merkillepantavaa on, että erityisesti alkoholiin liittyviä kieltoja ja rajoituksia meillä on valtavasti. En väheksy yhtään alkoholin liiallisesta käytöstä aiheutuvia kustannuksia ja haittoja, mutta onko tämä ylikriittinen kieltolinja oikea tapa puuttua ongelmiin? Kun Suomeen julistettiin kieltolaki vuonna 1919 lopettamaan alkoholin käytöstä aiheutuva rappio, niin kuinkas kävikään? Olutta juomaan tottunut kansamme käännytettiin Virosta (onko tässä jotain tuttua..) ja Saksasta tuodulla pirtulla ja itse tehdyllä pontikalla väkiviinaan meneväksi kansaksi, joka etnisen geenivirheensä siivittämänä petrasi osaamistaan myös väkivaltarikollisuuden saralla. Ei auttanut edes totaalinen kielto ei. Ja edelleen ollaan samalla tiellä. Hoidetaan seurausta, ei syytä ja sitä kautta aiheutetaan lisää ongelmia myös muille sektoreille, kun viimeisetkin asiakkaat häviävät ravintoloista, alkoholit ostellaan naapurimaista ja kertaostosten määrät kasvavat kasvamistaan. Muutos pitäisi saada asenteeseen alkoholia kohtaan, ei vaikeuttaa sen saatavuutta, sillä suomalainenhan osaa kyllä piiskata itsensä hurjaan uhoon, mikäli joku häneltä kielletään. Valoa tunnelin päässä toki on, sillä nuorten suhtautuminen alkoholiin on muuttunut selvästi kriittisemmäksi, eikä örvellystä ja oksentelua pidetä enää yhtään coolina.
Asia erikseen on sitten tämä kansalaisillemme ylhäältä saneltu poliittinen korrektius. Käytöstavat pitää toki olla ja eri kulttuuritaustat tulee huomioida, mutta rajansa kaikella. Jos esimerkiksi selkeisiin ihmistoikeusloukkauksiin ja vaikkapa seksuaalisesta suuntauksesta johtuvaan vainoon kielletään ottamasta julkisesti kantaa, niin hakoteillä ollaan. Hiljaisuus tarkoittaa näissä tapauksissa syrjinnän hyväksyntää. Jo mainitsemani possugate koskien uutta aapista on toinen tragikoominen esimerkki ylivarovaisuudesta. Kaikkia eri uskontoryhmiä kunnioittavaksi tarkoitettu linjaus jättää porsaat pois aapisesta kääntyi surkeasti itseään vastaan. Itseasiassa se on koettu jopa muslimien älykkyyttä aliarvioivaksi, ja sitä kautta suorastaan rasistiseksi, kannanotoksi; ehkä olisi ollut hyvä kysyä myös heiltä mikä on loukkaavaa ja mikä ei.
Sanna Ukkola kirjoitti osuvasti YLE:n nettisivuilla, että poliittinen korrektius on mennyt maassamme aivan överiksi. Eri mieltä et saa olla, tai sinut teilataan taantumukselliseksi. Tähän on helppo yhtyä. Hyvä maku ja eettisyys on aina muistettava, mutta soraäänien täydellinen tukahduttaminen tappaa rakentavan keskustelun ja estää löytämästä uusia näkökulmia joskus kipeisiinkin asioihin. Tällaiseen emme aio ainakaan Kuopion kaupunginteatterissa alistua, vaan nostamme ohjelmistossamme esiin myös teemoja joista ei saa kaikkien mielestä puhua.

-teatterpiällikkö-

torstai 15. elokuuta 2013

Sähköä ilmassa

Kuopion kaupunginteatteri on vihdoin siirtynyt vahvasti sosiaalisen median maailmaan. Facebook-sivustamme on tykätty kohta puolentuhannen ihmisen voimin, twiitit sinkoilevat, Youtubeen työstetään traileria, tiiseriä ja tiesmitä filminpätkää ja nyt sitten myös tänne blogiin alkaa tippua tarinaa tasaisena virtana. Sosiaalinen media, tai lyhyesti some, on osa tätä aikaa ja hyvä niin, sillä sähköisten pintojen merkitys erityisesti tiedotus- ja markkinointikanavina kasvaa valtavalla vauhdilla. Kysymys on tietyllä tavalla myös statuksesta; ellet ole osa somea, olet joidenkin mielestä aikaasi jäljessä ja tylsä.
Somen edut vaikkapa printtimainontaan verrattuna ovat toki kiistattomat. Se on helppo pitää tuoreena, lähes on-line-aikaisena, se on edullista ja tehokasta. Myös sisältönsä monipuolisuudessa se päihittää lähes poikkeuksetta painetun materiaalin, kun mukaan saa liitettyä ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Myynnin ja markkinoinnin työkaluna sähköiset alustat ovatkin sisällöllisen runsautensa ansiosta suorastaan ylivoimaisen hyviä juuri esittävän taiteen kontekstissa. Varsinkin kun sisältöä ovat tuottamassa asiaan vihkiytyneet ammattilaiset.
Mutta on sosiaalisen median käytössä myös ongelmansa. Siinä missä kiihdyksissä tai muuten vaan liikuttuneessa tilassa lähetetty tekstiviesti saattaa aiheuttaa mikrotason katastrofin lähettäjälleen, voi vastaava ajattelemattomuus johtaa jopa kohtalokkaisiin seuraamuksiin sosiaalisessa mediassa. Loukkaava, uhkaava, tai muuten mauton facebook-, tai twitter-päivitys voi pahimmillaan tuhota lähettäjänsä tai jonkin muun elämän. Sama koskee hetken mielijohteesta Youtubeen ladattua videonpätkää. Karmeimpana esimerkkinä tästä käy nuorten tyttöjen itsemurhat, kun he ovat joutuneet julkisen pilkan ja vainon kohteeksi vaikkapa juuri facebookissa. Suomestakin löytyy tapauksia, missä herjaava päivitys on johtanut jopa työpaikan menettämiseen, tai päivittäjän ankariin ongelmiin oman maineensa ja ihmissuhteidensa kanssa. Vihapuheet, rasistiset loukkaukset, perättömät lausunnot ja vainot ovatkin somen musta kääntöpuoli, jota osa käyttää häikäilemättä hyväkseen. Ja halutessaan täysin anonyymisti.
Itse pidän sosiaalisen median käyttämisestä kovasti. Mielestäni se on erinomainen apu niin töissä kuin vapaa-aikanakin. Harmi vaan, että tämäkin hyvä on kääntynyt nopeasti myös väärinkäyttäjien ulostuskanavaksi.  Erityisesti minua vihastuttavat nimettöminä ja kasvottomina somessa toimivat raukat, jotka suoltavat verkkoon herjauksia, syytöksiä ja suoranaista vihaa ilman minkäänlaista kykyä tai kanttia seistä sanojensa takana kasvotusten kohteensa kanssa.
Sosiaalisen median käyttö on vastuullista toimintaa, ja somea pitää osata myös lukea. Lieveilmiöistään huolimatta kannatan vahvasti somen käyttöä niin työkaluna kuin viihteenäkin ja näin me tulemme tekemään jatkossa myös täällä Kuopion kaupunginteatterissa; toimikoon meidän uusi työkalumme teidän iloksenne!

Tervetuloa taas Kuopion kaupunginteatteriin!

-teatterpiällikkö-